Suuria kuvaklassikoita -sarja

70-luvun kuvitettuja klassikoita

Kuvitetut klassikot ovat pitkään ollaan lähinnä naureskeltuja yrityksiä saada nuoret lukemaan kirjallisuuden klassikoita, joihin he eivät muuten tarttuisi. Tulokset ovat usein olleet vähän mitä sattuu, mutta kansanvalistuksellinen idea on edelleen hyvä. Kiinnostavia uudempia kuvitettuja klassikoita tarjosi Atlantic-kustannuksen lyhytaikainen Suuria kuvaklassikoita -sarja 1970-luvun lopusta.

Sarjassa ilmestyi suomeksi vain viisi kirjaa, mutta alkuperäinen, amerikkalaisen Pendulum Pressin sarja oli kunnianhimoinen ja pitkäikäisempi. Siinä ilmestyi muun muassa sovitus Stephen Cranen Punaisesta kunniamerkistä ja Melvillen Moby Dickistä - toisaalta samat kirjat oli toteutettu sarjakuviksi myös vanhassa Kuvitettuja klassikoita -sarjassa. Sarjan toimittajana ja yhtenä tekijänä oli jo 1930-luvulla Fleischerin veljesten animaatiostudiossa aloittanut Vincent Fago, joka oli työskennellyt sodan aikaan Marvelilla Stan Leen ollessa rintamalla.
Suomessa sarjaa julkaisi Urpo Lahtisen Lehtimiehet, mutta sarjaa edelsi yksi Atlantic-kustannuksen nimiin pantu kirja, H. G. Wellsin Näkymätön mies, joka kulkee pelkästään sarjanimellä "Klassikko". Atlantic oli kustantamo, jonka perustivat Williams-kustantamon työntekijät sen jälkeen kun Semic oli ostanut Williamsin. Atlantic toimi Ruotsissa pitkään, mutta Suomessa se sulautui nopeasti Lahtisen Lehtimiehiin.

Wellsin tieteis- ja kauhuromaanin yhdistelmän sarjakuvaksi ovat sovittaneet käsikirjoittaja Otto Binder sekä kuvittaja Alex Nino (kirjassa nimi on ilmoitettu väärin muodossa Vino). Nino on filippiiniläinen kuvittaja ja sarjakuvantekijä, joka aloitti uransa kotimaassaan 1960-luvulla ja päätyi tekemään töitä amerikkalaisille sarjakuvakustantajille. Ninon tyyli on taitavaa ja plastista - näkymättömän miehen liikkeet ovat kuin vesilammikoiden liikehdintää ilmassa yhtenä massana. Nino melkein herkuttelee: sikarin savu kulkeutuu näkymättömän miehen keuhkoihin... Lopussa Griffinin palautuminen ihmisen muotoon on ajanmukaisesti lähes psykedeelinen. Otto Binderin käsikirjoitus säilyttää Wellsin lyhyen romaanin tapahtumat lähes sellaisinaan, mutta vähentää kirjaa heikentävää taipumusta farssimaiseen toimintaan.
Alexander Dumas'n Kolmen muskettisoturin seikkailuita on niinikään Ninon kuvittama, kirjoittajana on Naunerle Farr. Farr teki Pendulumille lukuisia muitakin klassikkosovituksia ja on muutenkin kunnostautunut nimenomaan nuorille lukijoille tehtyjen klassikkomuunnelmien kirjoittajana.

Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri oli varsinaisen sarjan toinen kirja, jälleen Otto Binderin käsikirjoittama, mutta nyt kuvittajapari Romy Gamboan ja Ernie Patricion kuvittama. DC Comicsista tutut, mutta melko nimettömiksi jääneet kuvittajat ovat eniten innostuneet merenalaisista näkymistä, joista tarjotaan monia kollaasimaisia panoraamoja. Kapteeni Nemon sukelluslaiva on hahmotettu Vernelle uskollisesti. Ihmishahmot ovat sen sijaan hiukan jäykkiä ja elottomia. Otto Binderin käsikirjoitus Vernen toiminnan täyteisestä, mutta jaaritellen kerrotusta romaanista on nasevasti toteutettu, kohtaukset eivät juuri sivua pidempään kestä.
Kolmantena kirjana sarjassa ilmestyi Mary Shelleyn Frankensteinin hirviön sovitus. Huomattavasti totutuista versioista poiketen käsikirjoittajana toiminut Otto Binder säilyttää Shelleyn kirjan juonen aina lopun monivuotista, Pohjoisnavalle päätyvää takaa-ajoa myöten. Shelleyn kirja nousee apokalyptisiin visioihin ja filosofiseen pohdiskeluun, mutta tästä ei Binderin käsikirjoituksessa ole paljon jäänyt jäljelle - ehkä hyvä niin. Kuvittajana on Alex Ninon tavoin filippiiniläinen Nardo Cruz, jonka hahmottama Frankensteinin hirviö lähenee James Whalen klassisen elokuvan näkyjä.
James Fenimore Cooperin Näkymätön mohikaani oli taas Naunerle Farrin sovittama. Kuvittajana oli Frankensteinista tuttu Nardo Cruz, joka oli hänkin työskentellyt DC:lle. Ehkä eteläamerikkalaiset ja aasialaiset kuvittajat tekivät töitä halvemmalla... Kaikki olivat varmasti myös tehneet yhteistyötä Binderin kanssa, kun tämä työskenteli DC:lle.
Suuria kuvaklassikoita -sarjan kirjat ovat ammattitaitoista, joskin intohimotonta työtä, josta näkee Otto Binderin käsikirjoittajan tottuneen rutiinilla tuottamaan hyvää jälkeä. Mitään olennaista kirjoista ei ole jätetty pois, ja varsinkin Shelleyn Frankensteinin kohdalla pitäytyminen alkuperäistekstissä miellyttää, vaikka Shelleyn ratkaisut aika erikoisia ovatkin.
Kirjoissa on myös naiiveja elementtejä, kuten lukijoille suunnatut kysymykset kirjojen lopussa: "Miten Arronax joutui Nautilukselle?" Kirjoissa on myös kehoituksia painaa tarinassa esiintyneitä sanoja mieleen: harppuuna, merisaukko, napapiiri.
Erityisen naurettavia ovat kirjailijoiden muotokuvat, jotka on tehnyt selvästi joku muu kuin varsinaisen tarinan kuvittaja. Tiedä vaikka ne olisi tehnyt joku suomalainen kuvittaja vain näitä käännöksiä varten.
Kaikkia Suuria kuvaklassikoita -sarjan kirjoja heikentää huono painoasu ja harmaa paperi. Lisäksi kirjailijoista tehdyt muotokuvat ovat muuta graafista asua huonompia, joissain suorastaan kamalia. On vaikea uskoa, että sarjan opukset olisivat innostaneet 70-luvun lopun nuorisoa tarttumaan näihin kirjoihin. Moni ei varmaankaan edes lukenut näitä sarjakuvia, sen verran lyhyen aikaa sarja ilmestyi.
Jatkoa piti tulla, ainakin kuuden kirjan verran. Seuraavien teosten ilmoitettiin ilmestyvän: Tri Jekyll ja Mr Hyde, Huckleberry Finn, Moby Dick, Notre Damen kellonsoittaja, Gulliverin matkat (tuskin koko kirja kuitenkaan!) ja Dracula. On jollain tavalla harmi, että sarja jäi viiteen kirjaan, vaikka monenkaan sarjakuvaharrastajan mielissä nämä tuskin kangastelevat minään tavoiteltavina merkkiteoksina. Huonoja ne eivät kuitenkaan ole.
Juri Nummelin